Juoksubiitsi

On tassa viime aikoina ollut hirvea ikava kaikkia
liikuntamahdollisuuksia. Naen jo suurinpiirtein unia juoksulenkeista,
kun ei ole ollut moisiin hirveesti mahiksia. Tai kai sita mahiksia aina
on, mutta selityksia miksi ei, loytyy niidenkin edesta. Tama vene-elama
on helposti tosi passiivista, kun tata liikkumatilaa itse veneessa ei
niin alyttomasti ole. Uida toki voi(si)! MUTTA…ma oon kehittanyt jostain
ihan typeran hai/meduusa-pelon. En ole varma kuinka helppo polttava
meduusa on erottaa vaarattomasta, enka halua testata, ne pienetkin
sattuu jo niin paljon. En kylla tajua mista tama on oikeesti saanut
alkunsa. Tiedan sen faktan ettei ne isot hait tanne riutan sisaan tule,
mutta en vaan saa itseani psyykattua millekaan pitkille, yksinaisille
uintilenkeille. Se on vaan henkisesti liian raskasta, kun pelottaa niin
paljon :D Juoksumaastoja taalla ei todellakaan kovin ole ja jos joskus
jonkun sopivan biitsin loytaakin niin se on jonkun kylan edessa ja
kaikki 100 ihmista seisoo ihmettelemassa sun touhuja…ei kiitos. Sama
patee hyppynarulla hyppimiseen. Kuntopiiri veneen kannella on paras
idea, jonka olen tahan mennessa keksinyt – toteutukseen se ei ole viela
paassyt. (Sitakin on helppo selitella tilan puutteella) On ollut vahan
sellainen ”jos ei voi tehda kunnolla niin jatetaan sitten kokonaan
tekematta” –meininki.

Tanaan koitti kuitenkin kauan odotettu hetki: vaihdettiin ankkuripaikkaa
ja edessa levittaytyi pitka ranta, asumattomalla saarella. Oi kylla!
Aamu alkoikin juoksulenkilla ja ties milla kuperkeikoilla ja
voimisteluliikkeilla. Voi etta oli ihanaa. Harmi vaan, etta naita
biitseja sattuu eteen kerran viidessa kuukaudessa ;) Ehka tasta
inspiroituneena keksin kuitenkin uusia liikuntamuotoja ja vahemman
selityksia.

Sairastajat taalla alkaa olla kunnossa ja mun vastustuskyky otti tayden
voiton ja saastyin kuumeilta. Kellutaan edelleen Kapingamarangilla.
Varmaan ollaan viikonlopun yli niin etta kaikki ovat saaneet voimansa
takaisin. Taalla on kylla mukavaa, totuttuun tyyliin kaikki on tosi
ystavallisia ja yrittaa olla avuksi kaikin tavoin. Hiukan kuitenkin myos
erilainen kulttuuri taalla. Ihmiset ei ole jotenkin niin ylitsevuotavan
innoissaan ja ”paallekayvia”, mika on ihanaa. Kannella voi istuskella
ilman, etta koko ajan on viisi kanoottia pyorimassa ymparilla ja
silleen. Uutta on myos se, miten ihmiset tarjoaa apuaan ja tuo sulle
vaikka sakillisen kookoksia tai kalan – odottamatta mitaan vastaan.
Muualla on hyvin vahvasti sellainen kulttuuri, etta joka vihanneksesta
ja palveluksesta osataan kylla kayda kauppaa ja vaatimukset nousee
valilla ihan alyttomyyksiin. Toki ollaan taallakin aina tarjottu vastaan
jotain ja samalla tavalla ollut molemminpuolista – se asenne siella
takana on vaan ihan eri, johtuneeko ehka siita ettei taalla montaa
venetta vuodessa kay.

Eilen siirryttiin ankkuriin toiselle puolelle laguunia, koska taalla on
pari uponnutta jaannetta toisesta maailmansodasta: japanilainen
lentokone ja amerikkalainen laiva. Talla Vanuatu – Solomon – Papua –
Micronesia –akselilla onkin aika hirveesti pohjaan painuneita
sotajuttuja. Jossain paikoissa oikein tajuaa miten hullun touhua sekin
on ollut…oikeesti kun yhdessa kanaalissa on 40 laivaa ja muutama kone.
Tai Vanuatulla ”Million Dollar Point” minne jenkit kippasi kaikki
varusteensa lahtiessaan. Hieno homma. Mutta kaytiin siis eilen Klengin
kanssa snorklailemassa sen lentokoneen luona. Aika palasina se oli,
mutta ihmeesti siina ei kylla kasvanut juuri mitaan. Lentskari oli vaan
noin 10 metrissa niin voi sukellella ilman sen ihmeempia varusteluja. Se
amerikkalaisten laiva on tassa ihan meidan veneen vieressa, ehka menen
tanaan katsomaan, vaikka sen lentokoneen perusteella voin kylla sanoa,
etta mua kiehtoo enemman korallit kuin jotkut sotahylyt.

Tajuntaan on alkanut iskeytya hienoinen pelko, etta taalta(kaan) ei ehka
paase viela lentamaan. Yritan olla ajattelematta asiaa – asioiden
kieltaminen on aina paras keino, eiks vaan. Ei Voisi Vahempaa Kiinnostaa
mikaan purjehdus Filippiineille…viela hienoinen toive elossa, mutta saas
nahda. Jos tama Filippiineille paatyy, niin siina kohtaa meilla alkaa
myos taalla miehistossa olla hiukan eri intressit sen suhteen, kuinka
nopeasti me tata matkaa taitetaan. Ma lahinna haluisin akkia hoitaa
homman pois alta, mutta muut varmaan mielellaan ottaisi hiukan
hitaammin. Taytyy loytaa joku balanssi, koska en halua kuitenkaan ruveta
hirveesti hoputtelemaan…mutta joku tahti olisi kuitenkin kiva. Hiukan
sekopainen olo, kun toisaalta haluisin vaan lillua taalla Kapingalla,
koska mua ei noi purjehdukset hirveesti nyt inspaa, mutta toisaalta vaan
purjehtia ja purjehtia, etta paastaan eteenpain. Kuulostipas nyt
epatoivoiselta …ei taalla asiat nyt mitenkaan varsin huonosti siis ole,
arsyttaa vaan, kun olisi jo valmis lopettamaan, mutta ei voi tehda
mitaan sen eteen. Mutta eipa tassa siis mitaan jarkea ole loppumatkaa
pilata pohtimalla koska paasee pois. Vaikka sitakin taatusti tulee
tehtya, niin taytyy keskittya hyvaksymaan tilanne ja nauttimaan
loppuhetkista. Kylla tama aurinko ja meri ja kookokset edelleen ihan
ihanaa on, mutta alkaa olla jo ikava esim. jonkinlaista sosiaalista
elamaa La Familian ulkopuolella :D Mutta joo…mun sosiaalisia kontakteja
saa rikastuttaa tutut ja tuntemattomat lahettamalla mulle hirrrrveesti
sahkopostia meidan satelliittiin lennuk (a) skyfile piste com. Ne
ilahduttaa aina :) Ja ai niin, Cailean ainakin sanoi, etta silla oli
joku ongelma tuon satelliittimailin kanssa, etta sen viestit ei tulleet
perille. Joten jos joku on ajatellut, etta olen vain toykea enka vastaa,
niin ei ole varmaan viesti tullut perille. Yrita uudestaan :)