Joulujuhlat

Jouluaatto valkeni rankkasateessa. Syotiin aamupalaa ja Anne ja Kleng lauloi
synttarilaulun. Sain lahjankin - tosi hienon lavalavan, Anne oli ollut maissa
kaymassa vaihtokauppaa. Kerailtiin sadevetta tankkeihin ja odoteltiin sateen
laantumista, etta paastaan maihin. Sita olisi saanutkin kylla odotella ja hetken
paasta luovutettiin ja hypattiin kumiveneeseen. Ensimmaiseksi suunnattiin tyttojen
luo, jotka olivat pyytaneet meita tulemaan, kun halusivat juhlia synttareita.
Paastiin kookoslehtikaton alle kuivattelemaan, saatiin kukkaseppeleet paahan ja
synttarilaulut raikasi englanniksi, norjaksi ja suomeksi. Naiset olivat
valmistaneet meille myos paikallista ruokaa - jota vahan jannityksella odotin. Se
oli kuitenkin ihan parhaimmasta paasta - keitettya taroa (vahan perunamaista
ehka?) kookoskermalla. Perinteiseen tyyliin kaikki halusi, etta vaan me syodaan,
eivatka olisi itse ottaneet mitaan, mutta yhta perinteisesti ruokaa oli taas
valmistettu ehka kahdeksan kertaa niin paljon, kun me ikina onnistuttaisiin
popsimaan. Lopulta jakamisyritykseni menivat lapi ja ainakin lapset tuli hakemaan
taro-palasensa. Me oltiin myos tehty "synttarikakkua" joka meni hyvin kaupaksi ja
kaikki innoikkana popsi sen lehtilautasilta. Ihan superihana synattaritunnelma.

Ekoista synttarijuhlista jatkettiin matkaa Markuksen luo, jo ensimmaisena paivana
ilmoitti, etta synttareita juhlitaan sitten hanen luonaan. Taman jalkeen han joka
paiva palasi raportoimaan tilanteesta ja 23.paivan iltana han viela saapui
kertomaan, etta nyt han tuli vahvistamaan, etta synttarijuhlat ovat huomenna ja
etta hanen vaimonsa on valmistanut paikallista ruokaa ja toiset ovat juuri
kanooteillaan hakemassa polttopuita viereisesta saaresta synttareita varten. Olen
kylla niin otettu, miten kaikki haluaa nahda vaivaa ja ovat aivan innoissaan
jarjestamassa ja onnittelemassa. Taalla helposti tuntee olonsa tervetulleeksi.
Mutta siis matkalla Markukselle pysahdyttiin viela yhden opettajan talolla. Han
halusi esitella, miten he valmistavat yhta jouluherkkuaan. Ruoka tehdaan
breadfruitista, sita liotellaan ja keitellaan ja siiviloidaan ja leivotaan ja
vaiks mita, mutta kiinnostavinta oli, etta taman jalkeen se kiedotaan
lehtikaareisiin ja haudataan maahan. Haudataan maahan kahdeksi vuodeksi. Eli tana
jouluna herkutellaan breadfruitia vm-09, nam! Erityisen savayksen teki kirkkaan
pinkki vari, kun breadfruitmassa oli varjatty elintarvikevareilla.

Markuksen luo kun paastiin kajahti taas Happy Birthday ilmoille ja lisaa kukkasia
paahan. Markus itse ei viela ollut kotona, mutta koko hanen perheensa vaimo,
lapset ja vaimon aiti ja siskot toivottivat meidat tervetulleiksi, onnittelivat ja
olivat laittaneet ruokaa. Tatakaan ei kylla Suomessa ikina sattuisi: kutsu omille
synttareille jonkun luo, jonka olet tavannut kerran ja kun saavut, on paikalla
vaan ihmisia, joita et ole ikina edes nahnyt, mutta jotka juhlistavat sinua kuin
olisit osa perhetta. Taalla maisteltiin taroa vahan eri muodossa, kalaa,
keittobanaaneita ja uutta suosikkiani kookosoljyssa paistettua breadfruitia.
Markus kertoi kiivenneensa sen puusta aamulla rankkasateessa. Se breadfruit oli
eka maistamani paikallinen ruokalaji, joka on tosissaan hyvaa. Taro ja
keittobanaanit on yleensa joko ihan ok, koska eivat maistu oikein miltaan tai
vahan silla rajalla, etta tuleeko paha olo vai ei. En tieda ollaanko taalla
Ifalikilla parempia kokkeja kuin muualla vai olenko alkanut tottua, koska taalla
myos nama taro- ja banaanisetit on olleet tosi jees. Markuksen luona viihdyttiin
varmaan pari tuntia, Liva ja Markuksen samanikainen poika innoissaan paineli
kissanpoikasen ja tipujen perassa (yksi melkein kuoli kasittelyssa, mutta elpyi).

Illalla juhlittiin jouluaattoa veneella. Meidan jouluillallinen koostui Klengin
nappaamasta tonnikalasta ja perunoista. Synttarikakkua jalkkariksi ja sitten
olikin jannittava pakettien avaamisvuoro. Liva oli aivan innoissaan, mutta ei
niinkaan siita etta itse saisi paketteja, vaan han oli aluksi vahvasti sita
mielta, etta ne on kaikki mulle, koska mulla on synttarit. Taalla ei noiden
lahjojen takia olla kauheasti stressattu. Taman perinteen voisi omaksua kotonakin:
lahjat pakettiin pari tuntia ennen avaamista (paperia kun ei oikein ole niin
huivit ym. kay myos hyvin) ja ainoastaan jotain mita voit loytaa omasta talostasi
tai viereisesta metsasta :D Juuri semmoisia lahjoja meidan paketeista paljastui.
Kleng sai Annelta taman tekeman maalauksen, mina puudelfiinin, joka saatiin
Solomoneilta, Anne lavalavan, Liva hammasharjan ja kirjan ja Edgarista en edes
muista. Mun antamat "lahjat" oli kortti jokaiselle. Liva sai esimerkiksi
kissakortin, josta oli aivan liekeissa.

Taalla juhlitaan joulua joulupaivana: ensin kirkko ja sitten muuta ohjelmaa. Me
suunnattiin ennen kirkkoa taas niiden naisten luo, jotka jarjesti synttaritkin. He
olivat luvanneet auttaa meita valmistautumaan kirkkoon. Saatiin uudet lavalavat ja
kukkaseppeleet paahan. (Se on ihmeellista miten he jakelee niita lavalavoja pois
tuosta vain tai vaihtaa pakettii kahvia...siihen menee ainakin kaksi viikkoa kun
sellaisen tekee. Mutta todella suuresti arvostan, kun he haluaa meille sellaiset
antaa.) Kirkosta pidin enemman kuin muissa paikoissa. Taalla laulettiin paljon!
Monesti kay aika puuduttavaksi istua ja kuunnella kielta, josta ei ymmarra kuin
viisi sanaa. Tosi hienoa katseltavaa myos, miten kaikki oli pukeutuneet
kaikenvarisiin lavalavoihin, upeita kukkaseppeleita, joillain esiintyjilla oli
palmunlehdista tehty hame tai koristeita ja monet olivat maalanneet itseaan,
useimmiten keltaisella.

Kirkon jalkeen kaikki asettui pihamaalle omien sukulaistensa kanssa (miten sekin
erotellaan kun kaikki on sukua) syomaan ja odottelemaan ohjelman alkamista. Koko
kyla oli yhdessa koonnut meille korillisen ruokaa: breadfruitia, taroa, banaania
ja kalaa. Ensimmainen ohjelmanumero oli lahjojen jako. Heilla oli sellainen
systeemi, etta jokainen hankkii yhden lahjan (ja tietaa kenelle se on), lahjat on
koottu yhteen paikkaan ja sitten ne jaetaan saajille. Keskella olikin iso kasa
lehdista punottuja koreja, joihin lahes kaikki olivat lahjansa pakanneet.
Puolivalissa kajahti "Merry Christmas to yacht boat La Familia!". Me ei tiedetty
olevamme mukana, mutta saatiin pussi sitruunoita ja metrin pituinen papu ja
kortissa luki "from Osama, where you first tried fried breadfruit". Sehan oli siis
Markukselta, joka partoineen ehka muistuttaa kaukaisesti Osamaa :D

Ruoan ja lahjojen jalkeen Anne lahti veneelle lapsien kanssa nukkumaan, mutta ma
ja Kleng jaatiin juhliin. Seuraavaksi ohjelmassa oli tanssia. Ekana esiintyi
koululaiset ja sitten myos vanhemmat tanssijat. Ihan huisin hienoa! Kaikilla oli
aivan upeat asusteet, maalaukset ja monet oli tosi taitavia esiintyjia. Koko
iltapaiva vietettiin kirkolla katsoen esityksia tai vain jutellen. Yksi mies,
Dominique, jolle kerroin opiskelleeni pari vuotta opettajaksi, alkoi jarjestaa
mulle tapaamista saaren opettajien kanssa. Han oli itse hirvean huolissaan
lapsista ja koulusysteemista, koska siina oli hanen mielestaan niin paljon huonoa
(meidan mielipiteet itse asiassa kohtasi aika taysin). Juttelin hanen kanssa
pitkaan ja han otti todella asiakseen jarjestaa mut tapaamaan muita opettajia,
etta voin "antaa neuvoja". Loppua kohti alkoi kuulostaa jo silta, etta Dominique
odottaa mun suunnilleen uudistavan koko koulusysteemin. Vahan oli odotukset
korkealla, taitaa tulla janna tapaaminen. Han myos hyvin pitkaan puhui sen
puolesta, miten kovasti he tarvitsisivat minua, etta jos voitaisiin jaada
pidemmaksi aikaa ja toki olisi hirvean hyva, jos ma tulisin pian takaisin.Ma oon
kylla monesti miettinyt, etta tallaisessa paikassa olisi hauska viettaa aikaa
pidempaan, etta paasisi oikeasti sisalle siihen ajatusmaailmaan. Nain nopeasti se
ei onnistu. Oon myos aika vakuuttunut, etta jos tama olisi vasta mun alkumatka,
enka olisi ollut poissa niin kauaa, niin olisin varmaan jaanyt Kapingalle tai
tanne :D Nyt ei kylla viitsi, alkaa pelatko. Sellaista joulua meilla,
hyvaa joulua teille, katsotaan koska lahdetaan vai jaadaanko kenties uudeksi
vuodeksi...

Kolme paivaa jouluun…

…ja taalla aletaan olla joulutunnelmissa. Tanaan paastiin ekaa kertaa maalle ja
nakemaan kyla. Me mentiin yhdessa Annen ja Edgarin kanssa ja oli kylla kokemus.
Ifalik, yksi paikoista, joita ei luulisi olevan olemassa. Turkoosin meren
ymparoima atolli, ymparilla riutta johon aallot murtuu ja kaaressa muutama
pienehko vihrea saari palmuineen. Asumukset on taallakin rakennettu vain
ympariston tarjoamista materiaaleista – lahinna kai siis palmuista. Kulkuvalineena
kanootti – purjeella tai ilman. Silla liikutaan seka laguunin sisassa, etta
lahdetaan saasta riippuen myos ulos kalastamaan. Kalastajan saapuessa takaisin,
voi kanootin asennosta nahda onko kalaa tullut vai ei. Tata on nahty Vanuatulta
asti lahes joka paikassa, mutta Ifalikilla perinteet on sailytetty viela
vahvemmin. Miehet pukeutuvat perinteen mukaisesti tietynlaiseen lannevaatteeseen,
joka peittaa vain kriittisimmat kohdat ja naisten ainoa asuste on lavalava,
lantiolle hameeksi kietaistu kangas, ei mitaan ylaosia.

Vaikka Ifalik onkin lahempana ”suurempia” kylia kuin esimerkiksi Kapingamarangi,
vaikuttaa se silti olevan lahes yhta ulottumattomissa. Sama laiva tannekin tuo
tarvikkeita jokusen kerran vuodessa ja nyt on sekin dengue-epidemian takia
jattanyt tulematta, joten esimerkiksi sokerin peraan kaikki kyselee. Kun miettii
kuinka ”kaukana kaikesta” tama on ja miten vahvasti perinteet nakyvat, voi
helposti luulla, etta taalla ei tiedeta mitaan muun maailman menosta. Aika vaara
luulo. Juteltiin kylan paallikon kanssa – joka on saapumisestamme asti joka paiva
tullut kahville :D – ja han kertoi opiskelleensa ja asuneensa 12 vuotta
Yhdysvalloissa. Opiskelut loppui siihen, kun han tippui palmusta ja loi
paansa…Ihmiset muutenkin vaikuttaa olevan ihan tietoisia valinnastaan elaa nain.
Paljon toki on olosuhteiden sanelemaa, mutta kylla heillakin ihan muiden saarien
ja atollien tapaan olisi mahdollisuus esimerkiksi shortsit ja t-paita –lookiin,
mutta he ovat paattaneet pitaa perinteet elossa. Eristyksissa asuminen nakyy kylla
taallakin joissain ajatusmalleissa – usein esimerkiksi kysymykset liittyen
paikkaan josta tulen, ovat muodossa: ”millainen saari se on” tai ”kuinka pitka
matka sinun saareltasi on tanne”. Ei tule edes mieleen, etta kaikki ei asu
saarella, koska koko Micronesia (ja ymparoivatkin maat) on vain pikkusaaria. Ja
lahes kaikki siis puhuvat todella hyvaa englantia pikkukoululaisista lahtien, etta
kommunikointi ei ole ongelma.

Meilla oli tanaan siis hieno retki maihin. Koko paikka oli kuin taydellinen
mielikuva Tyynemeren saaresta – joskus kauan sitten. Miehet lannevaatteissaan
kalastamassa, tytoilla paksut, pitkat, mustat hiukset ja rinnat paljaina. Muutama
nuori tytto lahti nayttamaan meille ymparistoa – ja ymparilla juoksi perinteinen
lapsilauma, aivan innoissaan pikku-Edgarista. Nahtiin koulu ja toisella puolella
saarta oleva upea pitka valkoinen hiekkaranta ja riutalle murtuvat isot aallot.
Taalla voi kylla menna uimaan saalla kuin saalla, riutta suojaa isoiltakin
aalloilta. Mereen pulahduksen jalkeen jatkettiin takaisin kylaan. Yksi tytoista
johdatti meidat talolleen. Ulkona narulla roikkui varmaan kymmenen lavalavaa,
niita naisten asuja siis, kasintehtyja. Tosi upeasti valmistettuja, paksuhkoa
kangasta, tulee ihan mieleen pirtanauhat (hullusti enemman hommaa vaan): upeat
kuviot ja jokaisella saarella on oma reunakuviointinsa, josta sen voi tunnistaa.
Tytto sanoi, etta haluaa antaa meille lahjaksi kutomansa lavalavan. Kummallekin
solmittiin jollain kaislankorrella lavalava lanteille ja oli ne kylla hienot. Me
ei paasty viela sille tasolle, etta oltaisiin paikalliseen tyyliin ihan
ylaosattomissa oltu, mutta lavalava ja bikinit. Seuraavaksi saatiin viela ihanasti
tuoksuvat kukkaseppeleet paahan. Oijoi! Tallaiseen ei kuvittele edes tormaavansa,
aika ainutlaatuinen paikka. Kleng nauroi, kun saavuttiin takaisin veneelle taysin
erinakoisina kuin sielta lahtiessa, Ifalik oli tehnyt tehtavansa jo parissa
tunnissa :D

Illalla leivottiin piparkakkuja ja saatiin taas paljon kanootteja kylailemaan ja
juttelemaan. Uusi, hassu ystavamme Marcus tuli taas kaymaan, talla kertaa
lapsetkin mukana. Han oli selkeasti ottanut sydamen asiakseen jarjestaa mulle
synttarit, muistutteli siita useaan otteeseen. Tiedossa kuulemma ainakin laplapia
(ihan karsea paikallinen ruoka...). Tuli toinenkin synttarijuhla tarjous, kun
paikalle melonut nuorimies kertoi veljellaan olevan synttarit samana paivana,
joten voidaan juhlia yhdessa. Taitaa tulla erikoisin joulu tahan mennessa!"

Joululoma Ifalikilla

Eilen, maanantaina, saavuttiin juuri ennen auringonlaskua Ifalikille.
Koko paivan jannitettiin ehditaanko niin valoisaan aikaan, etta paastaan
atollin sisaan ja juuri ja juuri onnistuttiin. Puoli tuntia myohemmin
olisi varmaan ollut joo liian vaikea sisaantulo.Kuusi yota ja seitseman
paivaa kesti matka Kapingamarangilta. Koko matkano li kova tuuli ja
seitsemasta paivasta varmaan kuusi satoi…ihan alkoi jo muistuttaa matkaa
Uudesta-Seelannista. Toisaalta hienoa, kun oli tuulta ja edettiin
nopeasti, mutta samalla tosi vasyttavaa. Ihan jo pelkka oleminen vaatii
voimia, saatika sitten ruoanlaitto tai muut pakolliset hommat. Sisalla
veneessa on hirmu kuuma ja kostea, kun kaikki luukut taytyy pitaa
kiinni. Yleensa yovahdit (ja paivatkin) sujuu aika leppoisasti, kun
tuulta on sen verran, etta windpilot (automaattiohjaussysteemi, joka
toimii tuulella) hoitaa suurimmaksi osaksi homman ja vaatii vaan valilla
hiukan fiksausta. Nyt tuulta oli kuitenkin niin paljon, etta jonkun piti
seista koko ajan tarkkana ruorin takan seka paivin etta oin.

Erityisesti yovahdit olikin tosi raskaita. Lapset oli hiukan kipeita,
joten ma ja Kleng tehtiin yot kahdestaan. Ma olin yleensa ulkona yhdesta
tai kahdesta yolla seitsemaan tai kahdeksaan aamulla. Tuommoinen kuuden
tunnin vahti on muutenkin tosi pitka, joten kaatosateessa ja hirveessa
tuulessa se alkoi olla jo aikamoista toimintaa. Aika nopeasti uuteen
rytmiin kuitenkin tottuu ja hyvin se sujui. Ja taalla on onneksi niin
lammin, etta ulkona voi helkposti seista shortsien ja takin kanssa koko
yon vaiks olisikin lapimarka. Ei meilla nyt siis mitaan ihan hullua
kelia kylla ollut, mutta kun on viime kuukausina tottunut aika pitkalti
sellaiseen rauhalliseen menoon auringossa ja johonkin 10 – 15 solmun
tuuleen niin vahan jannitti, kun yhtakkia vaihtuikin sateeseen ja 25
solmuun ja siita ylospain. Klengilla taisi olla parhaimmillaan yhtena
yona 38 solmua. Voi jestas, siina kohtaa ma en kylla enaa varmaan
parjaisi tai ainakaan uskaltaisi olla ohjaamassa, kun on jo niin hullut
voimat veneessa. Tosi vasyttava matka ja viiden paivan jalkeen alkoi
kylla olo jo sellainen olo, etta kauaa ei enaa jaksa, jos kaikki yot on
niin hurjaa menoa. Viimeisena yona alkoi jo aallotkin kasvaa, mika vaan
lisasi mun jannitysta, kun sai olla entista tarkempana. Valilla kun tuli
isompia aaltoja niin mentiin ihan kallellaan vetta vaan tulvien
kannelle.

Olikin siis hieno tunne, kun Ifalik haamotti horisontissa! Kun viimein
oltiin pysahdyksissa niin tuntui, etta sita vaan tarisee, kun ei ole
tottunut moiseen paikkaoloon laisinkaan. Ja illalla tuli uni aika
nopsaan. Tama Ifalik on Kapingamarangia pienempi atolli. Paikka, jossa
elellaan ilmeisesti hyvin perinteiseen tapaan. Miehet lannevaatteissa
tuli kanooteilla tervehtimaan: ensin yksi paallikoista ja sitten paljon
muita. Ei olla viela tanaan paasty rantaan, koska kylassa oli kuulemma
joku kuollut viime yona ja tanaan on hautajaisjarjestelyja, joten muut
paallikot (?) ei voi ottaa meita vastaan.

Eilen ensimmainen viesti joka saatiin kylalaisilta oli huolestuneet
kyselyt, mista pain ollaan tulossa. Yapilla ja Palaulla on kuulemma
dengue-kuume epidemia ja sielta tulevat veneet ei kai saa edes pysahtya
muilla atolleilla. Mun eka reaktio oli semmoinen
naurunsekainenitku-fiilis. Ei voi olla totta! Ne on juuri ne kaksi
paikkaa joista oli mahdollista lentaa. Ma oon nyt niin monta kertaa
tehnyt lentosuunnitelmia, jotka ei ole onnistuneet ja nyt sitten viela
joku tautiepidemia…(taman jalkeen viela luin aidin sahkopostin, etta
Etela-Korean armeija on halytystilassa ja toki kaikki lennot menee
Soulin kautta, niinpa tietysti :D) Ei kylla tietoa onko se epidemia edes
niin vakava, ehka Palaulle meneminen kuitenkin onnistuu. Toivotaan.
Kaikki bongaamaan tahdenlentoja, loytamaan manteleita riisipuurosta,
rukoilemaan ja tanssimaan vaikka sadetansseja sen puolesta.

Nyt kuitenkin joulu- ja synttarijuhlat taalla Ifalikilla. Jos olisi
viime jouluna pitanyt veikkailla, missa vietan seuraavan, ei olisi
varmaan Micronesia ollut TOP10:ssa…tai edes 100:ssa. Ollaan toivottu
joululahjaksi sadetta, vene lepailee ihan vinossa, ilmeisesti siksi,
etta vesitankit alkaa olla aikas tyhjat. Tanaan ollaan koko paiva
tyoskennelty joulutunnelman eteen: vene on siivottu purjehduksen
jaljilta, ”jouluvalot” ripustettu ja piparitaikina leivottu (se tuoksu
jo yksinaan sai niin joulufiiliksen!). Ihana olo, kun vene on
paikallaan, taalla on puhdasta, tuoksuu hyvalle ja itse on paassyt
uimaan. Yksi mies, Marcus, juuri tuli kanootin kanssa kaymaan ja toi
meille hienot kukkaseppeleet. Han oli ihan innoissaan kunk uuli, etta
mulla on synttarit pian: ”kerron vaimolleni, etta meidan taytyy
jarjestaa jotain illalla 23.paiva…kookoksia tai jotain.” Haha, tulee
varmaan hassut juhlat.

Joulutunnelmaa (4 deg 07 67 N 149 deg 52 83 E)

Monet ovat kirjoitelleet joulukuun alussa valinneesta loskakelista,
sateesta jne. Taalla on ollut vaikea paasta tahan
”joulunlahestymistunnelmaan”, kun on niin aurinkoista ja kuuma, mutta
viimein edellisen yon vahdissa paasin aika lahella. Oli oikein hyvin
onnistunut kuuden tunnin simulaatio ”Suomi joulukuun alussa”: vetta
aakatasossa koko kuusi tuntia kun seisoin ruori takana, kova tuuli ja
aivan pimeaa. Ihan niin kylma ei kylla mitenkaan ollut, mutta toki
yritin parhaani tassakin suhteessa ja puin paalle vaan t-paidan ja
shortsit – jos edes hiukan vilunvareita saisi aikaan. Onnistuin! Aamulla
kun Anne kuuden maissa herasin ja sytytti alhaalla viela pienen lyhdyn
(aka jouluvalo) oli kylla lahinna joulufiilista mihin olen yltanyt
sitten joulukuun 2010. Jes!

Kapingamarangi jai siis taakse ja ollaan matkalla kohti Yapia.
Kapingamarangilla oli ihanaa. Siella tuli todella sellainen olo, etta
taalla voisi kelluskella vaikka miten pitkaan. Ja tosi haikeaa lahtea.
Paikka, johon ei kovin helpolla takaisin paase: rahtilaivalla kahdesti
vuodessa. Viimeisena paivana kavin koulussa kahdeksasluokkalaisille
juttelemassa Suomesta ja ties mista. Mulla oli hieno ”ne voi vaan kysya
multa kysymyksia” –suunnitelma, joka kaatui siihen, etta kukaan ei
uskaltanut kysya mitaan ja ma hopotin itsekseni ties mista karhuista ja
hirvista ja lucia-kulkueista. Oli mulla hienoja kirjojakin ja paljon
kuvia (paljon kuvia Norjasta, jotka esittelin toki Suomena…). Kaikki oli
kylla hirmu innoissaan, vaikka superujoja olivatkin. Erityista hilpeytta
heratti kuva pilkkimisesta: kasittamatonta, etta mereen tehdaan reika
kalastamista varten!

Tiistaina tosiaan lahdettiin ja maanantaina pitaisi olla perilla.
Suunnitelmana, etta pysahdytaan jollain atollilla ennen Yapia viettamaan
joulua. Ja sitten mulla on lentokentta-suunnitelmia. Katsotaan miten
niiden kanssa kay, La Familia on vannoutunut saamaan mut Filippiineille
saakka, mutta yritan pysya lujana. Kaksi viime paivaa oli hillitonta
sadetta ja tosi kivaa tuulta. Ihan hirvean vasyttavaa, kun koko ajan
pitaa seisoa ruorissa supertarkkana ettei mene vikaan ja sisalla on ihan
allon kuumaa (ja marka), kun mitaan luukkuja ei voi pitaa auki. Tanaan
saatiin taas rauhallisemmat tuulet ja aurinko, ihanaa! Saatiin juuri
kala koukkuun ja Liva ja Edgar keikkuu katselemassa kun se roikkuu
veneen perassa. Livan analyysi oli: ”Det er kjempestor den dær
mahimahien!”. Ei ollut kylla iso eika mahimahi, mutta jotain paivallista
kuitenkin!

Juoksubiitsi

On tassa viime aikoina ollut hirvea ikava kaikkia
liikuntamahdollisuuksia. Naen jo suurinpiirtein unia juoksulenkeista,
kun ei ole ollut moisiin hirveesti mahiksia. Tai kai sita mahiksia aina
on, mutta selityksia miksi ei, loytyy niidenkin edesta. Tama vene-elama
on helposti tosi passiivista, kun tata liikkumatilaa itse veneessa ei
niin alyttomasti ole. Uida toki voi(si)! MUTTA…ma oon kehittanyt jostain
ihan typeran hai/meduusa-pelon. En ole varma kuinka helppo polttava
meduusa on erottaa vaarattomasta, enka halua testata, ne pienetkin
sattuu jo niin paljon. En kylla tajua mista tama on oikeesti saanut
alkunsa. Tiedan sen faktan ettei ne isot hait tanne riutan sisaan tule,
mutta en vaan saa itseani psyykattua millekaan pitkille, yksinaisille
uintilenkeille. Se on vaan henkisesti liian raskasta, kun pelottaa niin
paljon :D Juoksumaastoja taalla ei todellakaan kovin ole ja jos joskus
jonkun sopivan biitsin loytaakin niin se on jonkun kylan edessa ja
kaikki 100 ihmista seisoo ihmettelemassa sun touhuja…ei kiitos. Sama
patee hyppynarulla hyppimiseen. Kuntopiiri veneen kannella on paras
idea, jonka olen tahan mennessa keksinyt – toteutukseen se ei ole viela
paassyt. (Sitakin on helppo selitella tilan puutteella) On ollut vahan
sellainen ”jos ei voi tehda kunnolla niin jatetaan sitten kokonaan
tekematta” –meininki.

Tanaan koitti kuitenkin kauan odotettu hetki: vaihdettiin ankkuripaikkaa
ja edessa levittaytyi pitka ranta, asumattomalla saarella. Oi kylla!
Aamu alkoikin juoksulenkilla ja ties milla kuperkeikoilla ja
voimisteluliikkeilla. Voi etta oli ihanaa. Harmi vaan, etta naita
biitseja sattuu eteen kerran viidessa kuukaudessa ;) Ehka tasta
inspiroituneena keksin kuitenkin uusia liikuntamuotoja ja vahemman
selityksia.

Sairastajat taalla alkaa olla kunnossa ja mun vastustuskyky otti tayden
voiton ja saastyin kuumeilta. Kellutaan edelleen Kapingamarangilla.
Varmaan ollaan viikonlopun yli niin etta kaikki ovat saaneet voimansa
takaisin. Taalla on kylla mukavaa, totuttuun tyyliin kaikki on tosi
ystavallisia ja yrittaa olla avuksi kaikin tavoin. Hiukan kuitenkin myos
erilainen kulttuuri taalla. Ihmiset ei ole jotenkin niin ylitsevuotavan
innoissaan ja ”paallekayvia”, mika on ihanaa. Kannella voi istuskella
ilman, etta koko ajan on viisi kanoottia pyorimassa ymparilla ja
silleen. Uutta on myos se, miten ihmiset tarjoaa apuaan ja tuo sulle
vaikka sakillisen kookoksia tai kalan – odottamatta mitaan vastaan.
Muualla on hyvin vahvasti sellainen kulttuuri, etta joka vihanneksesta
ja palveluksesta osataan kylla kayda kauppaa ja vaatimukset nousee
valilla ihan alyttomyyksiin. Toki ollaan taallakin aina tarjottu vastaan
jotain ja samalla tavalla ollut molemminpuolista – se asenne siella
takana on vaan ihan eri, johtuneeko ehka siita ettei taalla montaa
venetta vuodessa kay.

Eilen siirryttiin ankkuriin toiselle puolelle laguunia, koska taalla on
pari uponnutta jaannetta toisesta maailmansodasta: japanilainen
lentokone ja amerikkalainen laiva. Talla Vanuatu – Solomon – Papua –
Micronesia –akselilla onkin aika hirveesti pohjaan painuneita
sotajuttuja. Jossain paikoissa oikein tajuaa miten hullun touhua sekin
on ollut…oikeesti kun yhdessa kanaalissa on 40 laivaa ja muutama kone.
Tai Vanuatulla ”Million Dollar Point” minne jenkit kippasi kaikki
varusteensa lahtiessaan. Hieno homma. Mutta kaytiin siis eilen Klengin
kanssa snorklailemassa sen lentokoneen luona. Aika palasina se oli,
mutta ihmeesti siina ei kylla kasvanut juuri mitaan. Lentskari oli vaan
noin 10 metrissa niin voi sukellella ilman sen ihmeempia varusteluja. Se
amerikkalaisten laiva on tassa ihan meidan veneen vieressa, ehka menen
tanaan katsomaan, vaikka sen lentokoneen perusteella voin kylla sanoa,
etta mua kiehtoo enemman korallit kuin jotkut sotahylyt.

Tajuntaan on alkanut iskeytya hienoinen pelko, etta taalta(kaan) ei ehka
paase viela lentamaan. Yritan olla ajattelematta asiaa – asioiden
kieltaminen on aina paras keino, eiks vaan. Ei Voisi Vahempaa Kiinnostaa
mikaan purjehdus Filippiineille…viela hienoinen toive elossa, mutta saas
nahda. Jos tama Filippiineille paatyy, niin siina kohtaa meilla alkaa
myos taalla miehistossa olla hiukan eri intressit sen suhteen, kuinka
nopeasti me tata matkaa taitetaan. Ma lahinna haluisin akkia hoitaa
homman pois alta, mutta muut varmaan mielellaan ottaisi hiukan
hitaammin. Taytyy loytaa joku balanssi, koska en halua kuitenkaan ruveta
hirveesti hoputtelemaan…mutta joku tahti olisi kuitenkin kiva. Hiukan
sekopainen olo, kun toisaalta haluisin vaan lillua taalla Kapingalla,
koska mua ei noi purjehdukset hirveesti nyt inspaa, mutta toisaalta vaan
purjehtia ja purjehtia, etta paastaan eteenpain. Kuulostipas nyt
epatoivoiselta …ei taalla asiat nyt mitenkaan varsin huonosti siis ole,
arsyttaa vaan, kun olisi jo valmis lopettamaan, mutta ei voi tehda
mitaan sen eteen. Mutta eipa tassa siis mitaan jarkea ole loppumatkaa
pilata pohtimalla koska paasee pois. Vaikka sitakin taatusti tulee
tehtya, niin taytyy keskittya hyvaksymaan tilanne ja nauttimaan
loppuhetkista. Kylla tama aurinko ja meri ja kookokset edelleen ihan
ihanaa on, mutta alkaa olla jo ikava esim. jonkinlaista sosiaalista
elamaa La Familian ulkopuolella :D Mutta joo…mun sosiaalisia kontakteja
saa rikastuttaa tutut ja tuntemattomat lahettamalla mulle hirrrrveesti
sahkopostia meidan satelliittiin lennuk (a) skyfile piste com. Ne
ilahduttaa aina :) Ja ai niin, Cailean ainakin sanoi, etta silla oli
joku ongelma tuon satelliittimailin kanssa, etta sen viestit ei tulleet
perille. Joten jos joku on ajatellut, etta olen vain toykea enka vastaa,
niin ei ole varmaan viesti tullut perille. Yrita uudestaan :)

Helou mita touhua

Viimeiset kaksi paivaa on leikin nimi ollut "Yksinhuoltajaäiti Tyynellämerellä".
Anne ja Kleng onnistui saamaan jonkun hillittoman viruksen ja molemmat makaa
kuumeessa ja ihan voimattomina sangyn pohjalla. Ja Milja pitaa huolta kaikesta.
Yllattavan hyvin tama on sujunut, vaikka aika paljon puuhaa naiden lasten kanssa.

Tanaan tehtiin ensin Edgarin kanssa retki kylaan, kun Liva oli nukkumassa.
Kaikki lapset (ja vahan vanhemmatkin) ryntaa aina laiturille vastaan, kun nakee,
etta ollaan tulossa. Pari tuntia palloiltiin ympari kylaa - tai lahinna kylla
istuskeltiin varjossa, juotiin kookoksia ja ihasteltiin kanoja ja kissoja. Omat
pikku ilonsa takaisintulomatkaan toi se, etta ollaan ankkurissa kaukana rannasta
ja kumiveneen moottori ei ole ihan sita luotettavinta kastia. Vahan rannasta
lahdon jalkeen se lopettikin toimintansa ja siinapa sitten soudeltiin ja
lauleskeltiin kanoottilaulua. Onneksi sattui pyyhe mukaan niin katkin Edgarin sen
alle, kun aurinko on taalla ihan hirmu voimakas.

Se oli itseasiassa ihan yllatys miten suuren eron auringon voimakkuudessa huomaa
vaikka Solomoneihin verrattuna, vaikka ei nyt niin pitkaa matkaa tultu. Mutta kai
se, etta ollaan ihan paivantasaajan tuntumassa, vaikuttaa kovin. Viela viiden
aikaan iltapaivalla (eli noin tunti - pari ennen auringonlaskua) tuntuu kuin olisi
keskipaivan kuumin hetki. Aurinko on vaan koko paivan niin korkealla ja niin
vahva, ettei missaan vaiheessa tunnu tulevan sellaista hetkea etta aurinko ei
oikeasti tunnu polttavalta.

Iltapaivalla mentiin Livan kanssa viela uimaan. Loydettiin hyva paikka, missa oli
puu ihan rannan tuntumassa, niin saatiin uida varjossa. Muuten paiva menikin
keksien hyvia: "miten laitan ruokaa ja vahdin samalla ettei kumpikaan mene yli
laidan" -setteja, mutta hirvean hyvin tama yksinhuoltajuus veneessa kylla sujuu.
Anne ja Kleng on ihan tuskissaan, kun eivat pysty tekemaan oikein mitaan, mutta ei
tama ole ollut yhtaan niin vaikeaa kuin luulisi. Toivotaan vaan, etta ma saastyn
taltakin taudilta, muuten taalla koittaa vahan ankeat ajat.

Yksi jannityksen hetki on myos huomenna, kun tanne saapuu kylalaisten kertoman
mukaan "patrol boat" (tuomaan jotain aanestyslipukkeita). Me ei olla siis viela
virallisesti tehty check-inia Micronesiaan. Meilla on kylla cruising-permit, mutta
ekana maahan tullessa olisi pitanyt menna suoraan yhdelle isommista saarista
hoitamaan virallisuudet. Kapingalle saapuessamme kylan paallikko kehottikin, etta
meidan kannattaa lahtea sunnuntaina, ettei saada hankaluuksia. Nyt ei kylla olla
mihinkaan lahdossa talla miehistolla, joten katsotaan miten kay. Semmoinen
kansainvalinen laki on kylla kuulemma olemassa, etta kapteeni voi paattaa olla
jatkamatta matkaa/pysahtya tms. jos ei katso alusta/meihistoa merikelpoiseksi ja
se on taalla tilanne. Taitaa kylla olla niin, etta siina tapauksessa ei myoskaan
saataisi ehka menna maihin vaan lepailla vain veneessa...? Mutta huomenna nahdaan,
voi olla ettei niita edes kiinnosta kysella moisten lupien peraan.

Mikronesia

Kaksi viimeista paivaa merella sujui hienosti. Tuuli kaantyi myotaisemmaksi, mika
vaikutti suoraan myos mielialaan, kun rymistely loppui. Eilen koitti suuri hetki,
kun ylitettiin paivantasaaja. Takaisin pohjoisella pallonpuoliskolla! Ylityksen
hetkella vierailemaan tuli kuningas Neptun - Kleg oli vetanyt paalleen oranssit
kelluntahaalarit, maalannut omansa ja Edgarin naaman, ja Edgar kurkisteli
kaula-aukosta. Asiaankuuluvasti kaikkialle sotkettiin vaahtoa meresta...joka
haiskahti vahvasti partavaahdolle. Liva pelastyi ihan hulluna ja itki vaan: "Pappa
ikke leka mer..." :D

Mulla oli koko matkan ajan yovahti kahdesta aamuun. Kiva aika, kun nakee aina
auringonnousun. Tanaan aamulla auringon nousun aikaan oli myos maata nakyvissa -
Kapingamarangi! Oltiin jouduttu hidastelemaan koko yo ettei tulla perille pimean
aikaan, mutta heti auringonnousun jalkeen oltiin sopivasti perilla. Mun
ensimmainen atolli. Atolli meinaa siis paikkaa, jossa riutta muodostaa ympyran ja
sisalla jaa rauhallinen laguuni. Riutalla on myos joissain kohdissa pienia tai
suurempia saaria. Tosi hassun nakoista, kun aamulla Kapingamarangi haamotti edessa
- pienia palmujen peittamia saaria puolikaaressa keskella aavaa merta. Atollien
sisaantuloissa saa olla aika tarkkana, silla ne on aika kapeita vaylia, joissa on
kova virtaus. Tama sisaantulo oli aika helppo, mutta joihinkin paikkoihin ei ole
mahdollista edes menna sisaan kuin tiettyyn aikaan vuorovedesta.

Perille paastya vasymys meinasi ottaa yliotteen, kun viimein sai antaa periksi ja
olla vasynyt. Paatettii kuitenkin ensin siivota vene kuntoon. Paatti vaatii aina
pidemman purjehduksen jalkeen hieman jarjestelya, kun purjehduksella yrittaa
minimoida sisalla olo ajan ja muutenkin ylimaaraisen saatamisen. Aaltoja vasten
hakkaamisen takia oli myos aika paljon markia kamoja, jotka piti saada ulos
kuivumaan. Parin tunnin siivousurakan jalkeen uni todella maistui ja sen jalkeen
paastiin uusin voimin kurkistamaan kylaa ja saatiin jalat tukevalle maalle. Aivan
huisin kaunis paikka voin vaan sanoa. Vesi on ihan superkirkasta, 25 metrin
kohdallakin nain viela pohjaan. Ja kaikkialla riutan ulkopuolella on vaan merta ja
merta ja merta. Kiehtovaa, miten tallainen paikka on taalla keskella ei mitaan,
niin kaukana kaikesta muusta. Kylassa asuu noin 300 ihmista, viihtyisa paikka.
Yllattavan paljon taalla naytti olevan kaikkea "tavaraa": moottorisahoja, pyoran
nain, veneita moottorilla...verrattuna siis esim. Vanuatuun...ja kun miettii miten
vaikea taalta on paasta mihinkaan tai saada tanne mitaan. Paallikko sanoi, etta
kerran tai kaksi vuodessa tanne tulee laiva, jolla paasee muualle ja noin kerran
kuukaudessa toinen laiva tulee hakemaan taalla tuotetun kopran. Cruising-veneita
taalla on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana 37 (joista nelja norjalaisia,
haha, hiukan yliedustettu!).

Nyt voidaan myos juhlia, etta ei olla enaa malaria-alueella! Melkein uskon, etta
selvittiin ilman sita tautia, jihuu! Kuumuus sen sijaan vain pahenee, vaikka koko
ajan ajattelee ettei se tasta kauheesti voi enaa nousta. Nyt ollaan niin
paivantasaajan tuntumassa, etta aurinko on ihan supervoimakas, huh. Jeo jep,
mutta nyt nukkumaan univelat ja huomenna katsellaan lisaa Kapingamarangin ihmeita!

Ma haluun tukevalle maalle… (2deg 13.026 S, 155deg 03.415 E)

…on lahinna fiilis taalla. Hitsi naita pitkia purjehduksia. Silloin kun ei ole
vauhtia niin ei ole kivaa, kun ei menna eteenpain ja nyt, kun on vauhtia ei ole
kivaa, kun mennaan eteenpain sellasella ryminalla, etta kaikki on vaikeaa.
Oleminen on ihan superraskasta, kun vene on koko ajan ihan kallellaan ja tuuli
tulee niin vastaan, etta tama on vahan tammoista hakkaamista tama eteenpainmeno.
On tama nyt tietty parempi, kun tietaa, etta edetaan, mutta
silti…Ruoanlaitto/tiskaus on ihan jaatavaa puhaa ja meneekin lahinna siihen, etta
”etsi joku mahdollisimman valmis juttu ja avaa se”. Onneksi on paljon hedelmia, ne
on helppoja. Kun menee nukkumaan niin ensin saa kiilata itsensa tyynyilla
paikalleen, etta on edes joku mahis nukahtaa. Ja ai etta sisalla veneessa on
saunafiilikset! Tama tuulta vasten meneminen tekee myos sen etta kaikki luukut on
kiinni, kun vetta roiskuu niin paljon ja sisalla ei kauheesti ilma kierra. No joo,
se taas valittamisesta…eipa ainakaan sada niin kelpaa istuskella ulkona! Ja
saatiin juuri toiselta veneelta, joka on meita hiukan edella, viesti, etta
Kapingamarangi on kuulemma hienoin paikka, jossa he on koko
maailmanymparipurjehduksellaan olleet. Eli ehka tama taistelu kannattaa.

Mutta…merisairauden kunniaksi kilpailutan kaikki pienet innokkaat joulutontut,
joilla on hirveesti vapaa-aikaa ja nettiyhteys etsimaan mulle lennon (ja Matti,
jos kukaan muu ei tartu tahan, niin voiks sa pliis).

Vaihtoehto 1: noin 2 viikkoa ennen joulua Micronesiasta Lontooseen. (tamanhetkisen
tietamyksen mukaan sielta voi lentaa, joko Brisbaneen tai USAan. Mua kiinnostaisi
Micronesia – Brisbane ja Sydney – Lontoo kombo…paitsi jos se toinen on hulluna
halvempi). Jo pelkka miten paaset pois Micronesiasta ja mita se maksaa auttaisi
hirveesti.

Vaihtoehto 2: joulun ja uudenvuoden valissa Palaulta Lontooseen. Ei mitaan tietoa
minne Palaulta voi lentaa, mutta jos sekin menee Brisbanen kautta niin ois kiva
lentaa kuitenkin Sydneysta Lontooseen. Ja tassakin sama, etta pelkastaan semmoinen
suuntaa-antava tieto miten Palaulta paasee ja mita se noin suunnilleen maksaa ois
hienoa!

Hitsi mihin maailmankolkkaan on kylla hankkiuduttu. Arsyttavaa tietaa, etta
lentaminen Filipiineilta oisi hirveesti helpompaa ja halvempaa, mutta kun se
purjehdus sinne ei vaan oikein maistuisi. Kaikki loydokset voi lahettaa
osoitteeseen lennuk miukumauku skyfile piste com. Esimerkiksi lennon koodi, HINTA
ja paivamaara. Jos ei ole intoa suurempiin tutkimuksiin niin ihan joku
summamutikassa testattu paiva ja sen hinta ois jo hauska tietaa. Tai, etta
kummasta on halvempaa lentaa olisi myos aika hieno informaatio.

Tusen takk ja hyvaa joulumielta!