perjantai 27. tammikuuta 2012

Hrrr...

Eipä tullut Palaulta kirjoiteltua ja nyt on jo saavutettu Etelä-Korea. Asiana Airlines ja Korean tulli tekivät vaikutuksen: lisäkilot ja erinäiset kielletyt käsittelemättömät puuesineet eivät häirinneet ketään. Kyllä oli muuten outo tunne vetää farkut ja neuletakki päälle - kengistä puhumattakaan. Ja tuntea, että on kylmä! Sitä fiilistä ei ole hetkeen ollut.

Pohdiskelin tänään että eipä ole tullut lentokoneessa istuttua ja silti oon onnistunut pääsemään Uudesta-Seelannista Palaulle. Olikin aika hauskaa lentokoneessa pitkästä aikaa. Mulla olo vielä ihan oma penkkirivi, oli vähän tyhjää. Ja Soul - iso kaupunki. Hotelliin vaan ympäriinsä Hongikin kaupunginosassa suuauki ihmetellen kaikkea, kun ei ole tälläistäkään nähty sitten aucklandin. Eikä sekään mikään valtaisa ole. Hieman vaan varjostaa, kun ihmeellinen kaksi kuukautta iskenyt tauti palasi pari päivää sitten. Kurkku turposi toiselta puolelta hillittömästi. Kiputilat vähän vaihtelee, mutta aila tuskallista. Vakuutusta kun ei ole niin ei kauheasti lääkärit inspiroi. Mutta huomenna suuntaan torille täyttämään pakaasit kiinalaisille lääkeyrteillä niin eiköhän se siitä!

Tänään testasin ekaa kertaa korealaista ruokaa. Menin sisään pikku ruokapaikkaan, ei siellä ollut muita kuin omistajat syömässä pikkupöydäm ympärillä. Kukaan ei puhunut sanaakaan englantia ja ruoat oli korealaiskn merkein kirjoitettu, ei kuvia. No vanha pääsi sit yllättämään mut kommunikaatiovaikeuksien vuoksi. Mutta ihan hyvin. Sain jotain keittoa, missä oli simpukoita, riisiä, jotain vihreitä lehtiä, kananmunaa ja kai tofua (hyi kuulostipa hirveeltä, mut se oli hyvää!). Lisäksi sain pikkukippoja, joissa oli parsaa, rakaa sipulia ka kokonaisia chilejä ja jotain tunnistamattomia juttuja, plus jotain kastiketta mihin voi dippailla. Jotenkin nyt kun tuon kirjoitti niin kuulosti tosi pahalta, mutta ei ollut kyllä. Ja se vanha oli niin söpö kun ne höpötti mulle kaikkea eikä kumpikaan ymmärretty toisiamme. Lopuksi sain vielä kupillisen ihan supermakeaa kahvia. Hauska lounas. Sitten hotelliin vähän lisää ja nyt varmaan vaan nukahdan koska yön vietin hereillä lentokentällä. Huomenna tehokas Souliin tutustuminen ja rohtojen metsästys! IHANAA olla isossa kaupungissa!

torstai 19. tammikuuta 2012

Viimeinen meripaiva

Viimeista paivaa viedaan merella. Tana yona pitaisi meidan saavuttaa
Palau. Illalla otetaan varmaan melkein kaikki purjeet alas ja livutaan
vaan hitaasti niin etta ollaan auringon noustessa perilla ja voidaan
suoraan ajaa riutan sisalle. Semmoista ei pimeassa voi taiteilla. Aikas
hienot ilmat on ollut ja yovahdit on kuluneet kuunnellen
Narnia-aanikirjoja, jotka loysin koneelta.

Viimeinen purjehduspaiva siis pitkaan pitkaan aikaan. Palaulta Kororista
lento kohti Suomea - ja nyt mua ei kylla pysayta mikaan. Tassa on jo
niin moneen otteeseen lentoa suunniteltu ja suunnitelmaa muutettu, hah!
Ruisleipa, pakastemarjat ja sanky joka ei keinu - taalta tullaan!

Taalla on hieno ilma: aurinkoa, sopivasti tuulta, eika kovin aallokkoa.
Musiikki soi ja Liva huutaa ovella haluavansa aamiaiseksi kilpikonnaa ja
jogurttia :D Saatiin Ifalikilta lahtiessa evaaksi iso kilpikonna file
(ihan kuin kalkkunaa) ja aivan sairas maara keittobanaaneita ja taroa.
Annen kanssa ollaan tarkkailtu tilannetta ja voi olla, etta mukaan
tarttui myos taita. Taytyy katsella mites tama tassa etenee, mutta voi
olla, etta edessa tiukka taishampoo kasittely...

Onpa jannaa kylla saapua paikkaan, josta loytyy mm. internet, juoksevaa
vetta, kauppa ja ties mita muita "lantisen sivilisaation" ihmeita.
Suurin osa naista nahtiin viimeeksi kai joskus Vanuatulla...ehka kolme
kuukautta sitten. Outoa ja ihanaa. Hyvin onnistuneesti arvioitu myos
Fijilla ruoan ja muiden juttujen bunkkerointi, silla nyt alkaa kaikki
olla lopussa. Muun muassa viimeista vessapaperirullaa viedaan!
Korkea aikakin siis saapua kauppojen lahettyville. Niin ja kun nettiin
paastaan niin kannattaa kurkkia La Familian blogia www.7hav.com, sinne
varmaan ilmestyy kuvia.

Viimeiset hetket siis La Familian kanssa ja pian nahdaan!

perjantai 13. tammikuuta 2012

Ifalik-Woleai

Viimeinen paiva Ifalikilla sujui juhlien merkeissa. Hienoja tansseja,
ruokaa, mm. kilpikonnaa, krhm...laulua ja hassuttelua. Ma paasin
testaamaan tanssitaitoni tyttojen kanssa ja hauskaa oli. Kukkia ja
seppeleita paassa, kaulassa, ranteissa, nilkoissa ja vyotarolla. Ja toki
koko ylakroppa maalattu keltaiseksi. Kaikki oli niin innoissaan ja
ihmeissaan, etta olin mukana.

Torstaiaamun valjetessa oltiin valmistauduttiin lahtoon. Sateesta
huolimatta pyori veneen ymparilla koko aamun parikymmenta kanoottia, kun
kaikki tuli sanomaan hyvastit. Ja kannella oli porukkaa enemman kuin
ikina. Se oli hauskaa hulinaa, mutta oli siina kylla kyyneleet silmissa
vilkutellessa. Suuntana ensin viereinen atolli Woleai ja sielta sitten
eteenpain. Oltiin luvattu ottaa muutama matkustaja mukaan ja aikamoinen
jengihan se sitten oli. Yksi vanha sokea mies, yksi lapsi, yksi
nuorimies ja kolme naista, jotka oksenteli koko matkan.

Aika aallokkoa oli koko matka Woleaille ja ei voi sanoa kuin etta eipa
juuri kiinnosta nuo seuraavat viisi paivaa merella, hyh. Naita paikkoja
tulee ikava, mutta purjehduksia ei kylla todella. Se on vaan sellaista,
etta odotat jokaisen paivan olevan ohi ja se on kylla typerinta ikina
tehda asioita joiden odottaa vaan olevan ohi. Mutta taytyy nyt ajatella,
etta tama on viimeinen. Ihan jannaa ois kylla ehka kokeilla
purjehtimista ilman lapsia, olisi aika erilaista, kun voi vaan torkkua
kannella, jos on vahan paha olo eika tarvitse keskittya kehenkaan
muuhun.

Nyt siis oltiin yksi yo Woleailla. Tanaan katsotaan milta saaennuste
nayttaa ja luultavasti jatketaan tanaan iltapaivalla kohti Palauta.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Koulun alku

Ifalikilla edelleen. Nyt ollaan sentaan paatetty lahtopaiva. Keskiviikkona taalla
on taas jotkut juhlallisuudet, joihin viela jaadaan, mutta torstaiaamuna nousee
ankkuri. Siita tulee surullista. Lahteminen oisi ihan jees, jos voisi vaan suoraan
hypata Palaulle, mutta kun ensin pitaisi taistella kuusi paivaa keikkumista.

Taalla on ollut hirmuisesti harjoittelua keksiviikkoa varten. Tytot halusi mut
mukaan tanssijuttuunsa ja siinahan sita onkin sitten harjoittelemista. Ihan hullun
monta erilaista tanssia ja erityisen haastavaksi sen tekee se, etta monet niista
on seka melodialtaan, etta liikkeiltaan tosi samankaltaisia vain joku pieni
kriittinen ero. Ja mina kun en niista laulunsanoista tajua mitaan, niin se on ihan
mahdotonta tunnistaa, etta mikas lauluista nyt oli kyseessa, etta osaisin yhdistaa
oikeat tanssikuviot. Etta taitaa tulla ihan mielenkiintoinen kokemus.

Eilen alkoi koulu loman jalkeen. Kavin siellakin kurkistelemassa. Kiersin joka
luokassa ja esittelin missa "mun saari" sijaitsee ja naytin kuvia Norjasta
vaittaen, etta kyseessa on Suomi. Kaikkein vanhimpia pyysin kirjoittamaan kirjeen
(voisin vieda ne jollekin yla-asteelle?). Eilen jo yksi tytto tuli kirjeensa
kanssa, etta jos voisin korjata virheet ja oli kylla liikuttava kertomus hanen
perheestaan. Janna nahda mita saan tanaan kasiini, kun muutkin on valmiit. Eilen
kun olin kiertanyt kaikki luokat ja olin lahdossa takaisin, tuli 14-vuotiaiden
opettaja kysymaan, etta jos voisin tulla takaisin iltapaivalla pitamaan hanen
"general science" tuntinsa. Eipa tullut enempaa juteltua, etta mitas se general
science on tai mita han haluaa mun siella tekevan. Ajattelin, etta lahinna varmaan
hopisevan taas jotain Suomesta tai muista paikoista. Mutta ei. Kun saavuin
paikalle, syliin isketaan pino kirjoja: "Aihe on tanaan valo". Okei, hienoa, oon
hirvean hyva tammosissa jutuissa jo suomeksi, joten elektro-magneettisten-aaltojen
(en edes tiennyt etta valo on semmosta) selittaminen englanniksi sujuu varmaan
hirveen napparasti. Voi jestas. Luin sitten nopsakkaasti kappaleen lapi kahdessa
minuutissa ja totesin, etta taytyy vaan luottaa kykyyni puhua vakuuttavasti
asiasta, josta en tieda mitaan. Silla opettajalla tuntui olevan ihan hillittomat
odotukset, etta osaan selittaa kaikki mahdolliset tieteelliset termit ja ymmarran
hirveen syvallisesti kaiken sahkoon ja magnetiikkaan liittyvan. Ja ihan
mielenkiintoista oli myos yrittaa selittaa kasitteita "electric field" ja
"magnetic field" jengille, joka ei ole ikina edes nahnyt magneettia tai mitaan
sahkolla toimivaa. Opettaja ei kylla tuntunut ymmartavan hirveesti mua enempaa,
valilla han teki tarkentavia kysymyksia ja mun vastaukset meni perinteiseen: "joo,
tosi hyva kysymys...oiskos ketaan joka tietaa vastauksen? Koittakaapas etsia
kirjasta...". Samalla itse kiireella selaten, jos loytaisi jonkun lausahduksen,
joka auttaa mut pinteesta. Mutta hyvinhan se sitten sujui, opettaja ainakin oli
aivan haltioissaan, kun luokka sai oppitunnin "kunnollisella" englannilla, tunnin
asiasisalto olikin sitten ihan toinen juttu.

Taalla siis opetus on muistaakseni 7.luokasta (14-vuotiaat) asti kokonaan
englannilla. Tai niin sen ainakin pitaisi olla. Ja siltikaan kukaan ei puhu
juurikaan englantia...mutta ihan keinotekoistahan se on, etta enkuksi kaydaan
koulua, mutta opettajana on joku, joka ei luultavasti koskaan edes ollut englannin
kielisessa maassa, eika niilla oppilailla ole ikina edes mahdollisuutta kayttaa
sita englantiaan missaan.

Loppuun viela sadat synttarihalit Aliisalle, ma puen mun hienoimman lavalavan
paalle sun kunniaksi ;)

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Hyvaa uutta vuotta!

Me ollaan edelleen Ifalikilla. Kaikki muut sairastelee eika
kenenkaan tee mieli lahtea muutenkaan. Nyt on niin paljon kirjoittamatta etten
tieda mista aloittaa. Ihan huisi hitti oli, kun keksin vieda kitarani maihin.
Usein iltaisin uudet ystavani tulee hakemaan mut kanootilla maihin ja soitellaan
kukin vuorotellen - mitaan hirvean tahtia ei olla kukaan. Kaikki tuntuu jo niin
tavalliselta, mutta valilla heraa miettimaan, kun istuu kannella ja kaksi tyttoa
saapuu kanootilla hakemaan, toinen istuu keulassa soitellen kitaraa ja toinen
laulaa. Kaikki myos ihan innokkaina ottaa mut mukaan joka juttuun. Yksi ilta tytot
tuli hakemaan mua, koska he halusivat mun tapaavan sukulaispojan Catwinin, joka
oli "tosi hyva soittamaan kitaraa". Catwin veikin mut sitten mukanaan
harjoituksiin uudenvuoden juhlia varten - hanen kylansa nuoret olivat vastuussa
esityksesta. Suunnitelmat ei vissiin olleet ihan valmiit, koska varsinainen
harjoittelu siirrettiin seuraavalle illalle. Ne oli taas niita hetkia, mita ehka
ikavoi: nelja paidatonta miesta istuu soittamassa kitaraa ymparilla ja muut laulaa
;). Joulun juhlinnoissa paadyin seisomaan kirkossa tahtimuodostelmassa
kukkaseppelein verhottuna ja keltaisella jauheella maalattuna - kaikki oli ihan
haltioissaan, etta osallistuin. Koko systeemi paattyi siihen, etta kirkon pihalla
kylan paallikko pyytaa mut eteen katteleeman itseaan ja ilmoittaa: "nyt sa seisot
tassa ja kaikki ystavasi tulevat onnittelemaan sinua". Siina sitten seisottiin kun
kaikki vuorotellen tuli kattelemaan. Ihanaa on ollut ja ihan hirvean vaikeaa
varmasti lahtea. Kaikki pitaa hirmuisen hyvaa huolta koko ajan. Erityisesti, kun
olen maissa pimean jalkeen, on koko ajan joku tytoista kasipuolessa eika jata mua
hetkeksikaan yksin. Eipa silla, etta tyttojen tarvitsisi huolissaan olla, kaikki
muutkin kun on koko ajan varmistamassa, etta kaikki on varmasti hyvin.

Uusivuosi toi saapuessaan surullisia asioita. Uudenvuoden aatto sujui aika
rauhallisesti. Nuokuin hereilla kannella kahteentoista - Kelng oli luvannut ampua
hataraketin uudenvuoden kunniaksi. Se olikin ihan kiva, etta ne hataraketit tuli
kokeiltua...seitsaman "ammuttiin" ja yksi toimi. Hieno aloitus uudellevuodella.
Vuoden viimeisena iltapaivana meilla oli myos kylassa nuori 15-vuotias poika,
Chelix. Kleng ja lapset olivat tavanneet hanet rannalla ja han tuli kanootin
kanssa mukana, kun he lahtivat veneelle. Yhden ystavani pikkuveli. Han istuskeli
veneessa ylpeana, kun oli paassyt kylailylle - yksikaan hanen ikaisensa ei ole
tullut viela kaymaan, lahinna aikuiset ja nuoremmat lapset. Chelix muistutteli mua
ylpeana super isosta kookoksesta, jonka oli kiivennyt minulle, kun olin kylassa.
Hirmuisen iloinen poika.

Seuraavana aamuna, kun saavuttiin rantaan tarkoituksena suunnata kirkolle
uudenvuodenjuhliin, saimme kuulla, etta samana aamuna Chelix oli pudonnut
kookospalmusta ja kuollut. Hirvea jarkytys, jopa meille, jotka hanet vasta oltiin
tavattu. Palmusta putoaminen on taalla varmaan aika meilla autokolariin verrattava
tapa kuolla: ei mikaan hirvean harvinainen ja tapahtuu yleensa nuorille miehille.
Mina ja Anne lahdettiin ystavamme Alvinan kanssa kuolleen pojan talolle. Talo oli
taynna ja suuri osa ihmisista istui ulkopuolella. Mekin istahdettiin Alvinan
kanssa yhden oviaukon tuntumaan. Chelixin ruumis oli keskella talon lattiaa ja
ihmiset ymparilla. Hanet oli koristeltu kukkasin ja perinteiseen tapaan kaikki
tulijat toivat lavalavan, jonka asettivat hanen paalleen kuin peitoksi. Aikamoinen
pino niita olikin jo kertynyt. Me kaytiin Annen kanssa viemassa myos oma
"lavalavamme" - Annen aidin virkkaama pieni peitto. Kaikki, erityisesti sisalla,
lauloi (ilmeisesti rukouksia) ja sisalla erityisesti naiset kiljui ja itki.
Surullisinta oli katsoa pikkuveljea, joka istui veljensa vieressa ja naytti aivan
murtuneelta.

Taalla kuolema on ihanan luonnollinen asia: kaikki lapsista alkaen saa tulla ja
ruumis on nakyvilla ja voit surra ja kiljua ja mita vaan. Meilla se on vahan niin,
etta ruumis kuljetetaan johonkin jaakaappiin ja kaikki on vaan yhta laitosta.
Rannalla miehet nikkaroi arkkua ja toiset kaivoi hautaa. Tuntui myos, etta on
enemman lupa olla iloinen. Kotona mulla on yleensa sellainen olo, etta on tosi
vaarin nauraa tai edes hymyilla, vaikka silta tuntuisikin. Taalla ei tarvitse
"esittaa" murheenmurtamaa ilmetta koko ajan. Totta kai ihmiset suree ja on
jarkyttyneita, mutta saa sita hymyilla, jos joku sanoo hauskan jutun. Tosi oudolta
sen sijaan tuntui, kun tapasi pojan perheen: isan, siskon ja isoveljen. Kaikki
toivotti hymyillen "Happy New Year" ja ei siina tiennyt mita siihen sanoisi.

Seuraavana paivana oli hautajaiset. Mentiin taas talolle, jossa kaikki rukoilu ja
itku jatkui edelleen. Alvina ohjeisti meita, etta nyt saadaan menna sanomaan
viimeiset jaahyvaiset. Seurattiin hanta taloon, jossa kaikki vuorotellen kumartui
ruumiin viereen. Laulut ja rukoukset jatkui, ihmiset tuli ja meni ja tuli
takaisin. Hyvin vapaata oleskelua talon tuntumassa siis. Jonkin ajan paasta miehet
toivat arkun ja Chelixin ruumis nostettiin siihen. Viela lisaa rukoilua ja itkua,
pappikin puhui, kunnes alkoi kuulua vasaran pauketta miesten naulatessa arkkua
umpeen. Sitten lahti kulkue hautausmaalle. Pappi puhui taas ja sitten arrku
laskettiin hautaan. Miehet alkoi lapioida hiekkaa hautaan, erityisesti Chelixin
isoveli, joka ei antanut periksi ennen kuin oli saanut aseteltua viimeisenkin
kiven haudan ymparille.

Aika aloitus siis talle vuodelle. Nyt on paallisinpuolin elama taalla taas
raiteillaan, toki tuollainen tapahtuma kaikkiin vaikuttaa. Eilen taas jo leikin
lasten kanssa rannalla (naiden paikallisten uusi suosikki on Pikkuiset kultakalat
:D) ja illalla tytot tuli hakemaan mua rannalle. Muutama nuori poika oli tulossa
kanootilla (jossa on purje) Woleailta, seuraavalta atollilta. Sinne on kai noin 40
merimailia matkaa, eli aikamoinen setti kanootilla, ainoana navigointina tahdet ja
virtaukset. Niitakin tarinoita on kuultu muutama miten virta on vienyt ja miehet
ovat paatyneet ajelehtimaan pariksi viikoksi ennen kuin joku rahtialus on
loytanyt. Odoteltiin siis rannalla, laulettiin ja tytot sitoi suurista, kuivista
palmunlehdista tosi korkeita "paaleja", jotka laitettiin pystyyn hiekkaan ja
tuikattiin tuleen. Merkkeja pojille, etta osaisivat suunnistaa pimeassa yossa
takaisin ja riutan sisalle. Mun piti lahtea takaisin ennen kuin kanootti oli
perilla ja kylla nukkumaan mennessa mietitytti millaisia uutisia kuulee seuraavana
aamuna. Mutta onneksi hyvia! Kanootti selviytyi hienosti takaisin!

Uusivuosi jatkukoon iloisemmin kuin alkoi. Taalla jatketaan kukkaseppelein,
kanootein, taroa syoden ja lauluja laulaen.