Oho, onpas aikaa vierahtanyt. Mitas taalla nyt sitten on puuhailtu...Aurinko on ainakin aika vahvasti tekemassa paluuta, hienoa! Ajat Waihekella lahentelee loppuaan (ainakin osalla). Huomaa, etta suurin osa ihmisista ja uusista tutuista on pikkuhiljaa kaikonnut, ihan hirvean vahan vanhoja tuttuja enaa, ihan muutama. Kesakausi kun lahentelee loppuaan. Meilla on tuo asunto enaa pari viikkoa. Celso lahtee ensi tiistaina ja Minttu ja Cailean sitten omille suunnilleen, kun tuosta kampasta luovutaan. Ma en tieda yhtaan mita ma teen, mutta eikohan se valkene. Ehka jaan viela hetkeksi, kun on kiva tyo ja ihana saari, ehka lahden reissaamaan. Se suomalainen perhe, johon taalla tutustuttiin, sanoivat etta voin muuttaa heidan alakertaan, jos jaan pidemmaksi aikaa. Vaikka heilla oli kylla jotain ongelmia tyolupien kanssa, mutta jos he joutuu karkaamaan hetkeksi maasta, niin voisin paasta purjehtimaan Fidzille. Eipa ois paha sekaan. Olin myos jutustelemassa yhden perheen kanssa, jos mahdollisesti aloittaisin toisena tyona 4-vuotiaan autistipojan kanssa tyoskentelemaan, mutta saapas nahda onko jarkea, riippuu kuinka kauan taalla oon. Sielta oisi saanut kokopaivatoita vaikka vuodeksi. Kuulosti superkiinnostavalta, mutta ei nyt ehka sovi kuvioon.
Saatiin eilen vieras (tai ehka pidempiaikainenkin asukki) meidan taloon. Caileanin ystava David. He matkusteli aluksi yhdessa ja ovat lahdossa parin kuukauden paasta yhdessa Aasiaan (tuntuu, etta kaikki on menossa Aasiaan, munkin tekee mieli). Ma vietin tanaan hauskan paivan esitellen muutamia juttuja saaresta Davidille. Oli kivaa saada seuraa, kun mulla on ollut vaan iltatoita ja muut sitten taas tyoskentelee paivisin, niin viimein oli paivaseuraa juoksennella pitkin metsia. Oltiin yhdella luonnonsuojelualueella kuljeksimassa ja sitten viela uimaan.
Yksi paiva kaytiin myos maastopyorailemassa. Vuokrattiin pyorat taalta Oneroasta, todettiin etta ai jaksa kylla pyorailla Onetangille, heitettiin pyorat autoon ja ajeltiin sinne missa ne maastoradat oli. Aloitettiin "perhereitista" mika olikin aika tasaista ja tylsaa. Minttu totesi, etta tama ei ole hanen juttu ja paatti uhmata Waiheken makia (todentotta, taalla on pelkkaa ylamakea, joka hetki. missa alamaet? etenkin ajotiet ihmisten koteihin, mita mita mita! pitaisi tehda kollaasi, saisitte hyvat naurut). Han kuitenkin selviytyi hyvinkin hengissa takaisin takaisin, eika edes mennyt suorinta tieta, pisteet kotiin! Ma ja Cailean lahdettiin kokeilemaan niita todellisia maastopyorareitteja. Oli aika samat fiilikset kuin kiipeillessa: ei tieda onko tama superkivaa vai ihan hirveeta, kun koko ajan pelottaa - ainakin aluksi. Ensin en uskaltanut mitaan edes tehda ja jarruttelin vaan, mika teki tiukoista mutkista viela vaikeampia. Ja sitten kun uskalsin paastaa jarruista ja yrittaa jotain niin puskassahan sita oltiin. Mustelmat ovat nyt jo halvenneet, mutta niita tuli hieman kerailtya. Hauskaa kuitenkin oli, tosi raskasta kylla, kun niita nousuja aika mukavasti loytyi ja koko ajan piti olla niin tarkkana. Olisi viela ollut hauska jatkaa, kun juuri alkoi paasta peloistaan yli, mutta sitten oli jo niin poikki, ettei vaan pystynyt.
Kavaisin myos Aucklandissa tuon hoitolapseni Millien kanssa tapaamassa hanen isovanhempiaan, jotka asuvat siella. Eipa juuri tuntunut tyopaivalta, kun he vaan naytti mulle kaupunkia, hetki vietettiin myos heidan kotonaan ja kaytiin piipahtamassa toisessa kahvilassa, jota Millien vanhemmat pyorittaa. Oli kylla hienoa saada joku esittelemaan kaupunkia, joka sen tuntee, koska ma olin kylla valmis vannomaan, etta Auckland on lapeensa kauhea paikka, yok. Sielta loytyi kuitenkin paljonkin kauniita ja mielenkiintoisia juttuja. Tosi nopsaan vaan ehdin kaikkea nahda, mutta ehka joku paiva uusiksi, kun nyt tiedan mihin menna. Millien isoaiti myos innokkaasti tarjosi mulle yosijaa, jos haluan menna sinne vaapapaivana kiertelemaan ja jaada yoksi. Luulen etta kaytan mahdollisuuden hyvaksi tassa joku kerta ja annan Aucklandille uuden mahiksen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti